LAPINPOROKOIRA
Tuntureilla tuuli. Musta koira makasi lumessa, tuulessa taipuneen vaivaiskoivun alla. Tuuli heitti lunta koiran paksulle turkille mutta koira vain makasi. Makasi ja odotti. Se sulki silmänsä, levätäkseen edes hetken. Harmaa susi seurasi koiraa miettien. Eikö se nuku koskaan, hukka harmitteli kun näki koiran valvovan edelleen. Susi lähti jolkuttelemaan pois, ilman saalista. Nukkuihan koira, susi erehtyi. Koiran silmien yläpuolella olivat vaaleat merkit, kuin silmät. Shamaani ne piirsi jotta saisi koira levätä. Toiset silmät valvoisivat koiran puolesta.
Koira
nosti päätään, höristi korviaan. Tuuli oli hieman tyyntynyt mutta
pakkanen kiristynyt. Koira nousi, ravisteli lumet turkistaan ja tuli
pois piilostaan. Ääniä, ihmisen ääniä. Poroja, koiran syke kiihtyi. Tätä
se oli odottanut. Ylittänyt jokia, kiivennyt tuntureita. Syönyt mitä
löytänyt, siemaissut tunturipuron kirkasta vettä janoonsa. Sitkeästi se
oli jatkanut etsimistä, shamaani oli kertonut mistä löytää isännän.
Shamaanin sanaan koira luotti eikä turhaan. Tokan ensimmäiset porot
näkyivät jo.
Koira
toimi sadasosasekunnissa, syöksähti koivun alta ja kimeästi haukkuen
käänsi tokasta eksyneen poron takaisin ruotuun. Mies oli pysähtynyt,
neljän tuulen lakkiaan rinnalla pidellen peläten poron puolesta. Mutta
mitä teki tuo musta susi. Se ei käynytkään poroparan kimppuun vaan
käänsi sen, palautti takaisin. Ja nyt musta susi lähestyi häntä. Mies
seisoi vakaasti paikallaan, musta susi vain lähestyi. Mitä lähemmäs se
miestä tuli, sitä matalammaksi se meni. Korvat luimuun käännettyinä,
häntä alhaalla hitaasti heiluen se seisahtui metrin päähän miehestä.
Mies
katsoi mustaa sutta. Se näytti aivan kuin olisi hymyillyt.
Ystävälliseltä, mies ajatteli. Porotkin olivat pysähtyneet, kaivoivat
sorkillaan jotain syötävää. – Ka, musta susi, mies sanoi. Koira vinkaisi
ja istahti, häntä edelleen heiluen. Miestä askarrutti muttei kauaa.
Läheltä kuului julma ulvaisu ja mies näki kuinka suuri harmaa susi
loikkasi hajonneen tokan uusimman tulokkaan päälle. Ja taas toimi tuo
musta susi.
Koira
kääntyi salamana ja kohdisti katseensa. Susi yritti retuuttaa pientä
vasaa mutta vasa taisteli. Koira katsahti äkkiä mieheen ja säntäsi
sitten juoksuun. Hangessa oli hankala edetä, olihan koira vain
puolimetrinen mutta ponteva askel kiidätti koiraa kohti sutta. Hieman
kovempaa hankea ja koira ponnisti. Tähtäys osui, koiran hampaat
pureutuivat suden paksun turkin suojaamaan kaulaan. Koira murisi ja puri
voimainsa takaa. Susi rimpuili ja onnistui iskemään hampaansa koiran
kurkkuun. Vasa oli vapaa, se säntäsi takaisin hätääntyneiden vaatimien
suojiin.
Mies
seurasi pienen mustan ja suuren harmaan taistelua. Hän haistoi veren,
näki tuulen juoksuttavan mustia ja harmaita karvatuppoja pitkin hankea.
Ilma täyttyi vihaisesta haukunnasta, murinasta ja ulvahduksista. Pian
tuli täysin hiljaista. Suuri harmaa pakeni, pieni musta jäi lumeen
makaamaan. Mies pelkäsi pahinta. Se sai hänet rempomaan itsensä läpi
hangen ja polvistumaan mustan suden viereen. Sydän löi, kaulasta valuva
tummanpuhuva veri levisi vitivalkeaan hankeen. – Taistele niin kuin
äsken, mies sanoi ja musta susi avasi silmänsä.
Koiraan
koski. Susi oli saanut iskettyä hampaansa kaulaan, onneksi ohi
suurimmasta suonesta. Koira näki miehen polvistuneen viereensä. Koira
hätääntyi. Sen piti palvella miestä, ei miehen häntä. Se kokosi
voimansa, hivuttautui ylös. Jalat olivat huterat mutta koira pysyi
pystyssä. Se katsoi mieheen nöyrästi. Mies ojensi kätensä ja silitti
koiran päätä. Side oli luotu.
Minkä takia, miksi sinä, susi leirissä, porot. Hätääntyneet kysymykset sinkoilivat ilmassa miehen palatessa leiriin mutta mies kuittasi ne huiskauttamalla kättään ilmassa. Koira seurasi miestä, aivan hänen kannoillaan. Ilta alkoi hämärtyä leirin ylle. Nuotion ympärille oli kokoontunut leiriläisiä, mieskin koiransa kanssa. Ensin mies jakoi kuivalihansa koiran kanssa ja alkoi kertomaan uskomattomalta kuulostavaa tarinaa muille. Yllättyneet huokaukset ja ihastuneet huudahdukset kaikuivat ilmassa. Mies taputti tuon tuosta mustaa suttansa, koiraa.
Kymmenen vuotta kului nopeasti. Mies oli ylpeä koirastaan. Sen maine kiiri ja muutkin poromiehet kävivät ihmettelemässä tuota mustaa, merkein varustettua pientä sutta joka piti porot tokassa, auttoi eksyneen takaisin ja piti sudet loitolla laumasta. Ihmettelivät sitäkin, miten vähällä se pärjäsi. Kuivalihapala riitti eikä se edes pyytänyt lisää norkoilemalla ruokailevien ympärillä. Sen häntä ei lakannut koskaan heilumasta. Pyöri eritoten silloin kun tarpeeton vaadin teurastettiin ja mehevä reisiluu ojennettiin koiralle. Janonsa se sammutti puroista, talvisin haukkasi lunta. Sen turkki oli karkeahko hylkien tuulta ja sadetta. Se oli myös tuuhea, keväisin irtoava pohjavilla oli hyvää täytettä ja lämmikettä.
Minkä takia, miksi sinä, susi leirissä, porot. Hätääntyneet kysymykset sinkoilivat ilmassa miehen palatessa leiriin mutta mies kuittasi ne huiskauttamalla kättään ilmassa. Koira seurasi miestä, aivan hänen kannoillaan. Ilta alkoi hämärtyä leirin ylle. Nuotion ympärille oli kokoontunut leiriläisiä, mieskin koiransa kanssa. Ensin mies jakoi kuivalihansa koiran kanssa ja alkoi kertomaan uskomattomalta kuulostavaa tarinaa muille. Yllättyneet huokaukset ja ihastuneet huudahdukset kaikuivat ilmassa. Mies taputti tuon tuosta mustaa suttansa, koiraa.
Kymmenen vuotta kului nopeasti. Mies oli ylpeä koirastaan. Sen maine kiiri ja muutkin poromiehet kävivät ihmettelemässä tuota mustaa, merkein varustettua pientä sutta joka piti porot tokassa, auttoi eksyneen takaisin ja piti sudet loitolla laumasta. Ihmettelivät sitäkin, miten vähällä se pärjäsi. Kuivalihapala riitti eikä se edes pyytänyt lisää norkoilemalla ruokailevien ympärillä. Sen häntä ei lakannut koskaan heilumasta. Pyöri eritoten silloin kun tarpeeton vaadin teurastettiin ja mehevä reisiluu ojennettiin koiralle. Janonsa se sammutti puroista, talvisin haukkasi lunta. Sen turkki oli karkeahko hylkien tuulta ja sadetta. Se oli myös tuuhea, keväisin irtoava pohjavilla oli hyvää täytettä ja lämmikettä.
Koskaan se ei ollut kellekään vihainen, päinvastoin. Nöyrä se oli kyeten kuitenkin itsenäiseen työhön. Haki lasten heittämiä poronnahkapalloja hangesta, poimi pudonneen vanttuun palauttaen sen omistajalle ja käpertyi öisin isäntänsä jalkopäätä lämmittämään. Kipeäkään se ei koskaan ollut. Terverakenteinen, rungoltaan pidempi kuin korkeampi. Sillä oli voimakkaat raajat ja lihakset. Niiden avulla se liikkui nopeasti ravaten hangessa. Olipa oppinut tavankin säästää energiaa. Pitkillä matkoilla se ravasi yksijälkisesti, jaksoi näin pidempään. Koskaan siitä ei huomannut että se väsynyt olisi. Aina yhtä valmis töihin tai leikkimään lasten kanssa. Kerrassaan mainio musta pieni susi, mies jaksoi koiralleen hokea.
Eräänä
loppusyksyn aamuna koira huomasi olevansa väsynyt. Se nousi sijoiltaan
ja meni ulos. Se kiersi kaikki leirin ihmiset, lipaisi hellästi
nuorimmaistakin nukkuvaa poskesta. Isäntäänsä se ei nähnyt, hätääntyi jo
hieman. Koira päätti odottaa, meni takaisin paikalleen ja laski päänsä
huokaisten kuin noenviiruttamiin käpäliinsä. – Tule, tule ottamaan,
koira heräsi miehen ääneen. Isäntä heilutteli mehevää lihapalaa
kädessään ja koira nousi. Ilmehti kuin hymyillen ja takapää hännän
tahtiin keikkuen otti palan isännän kädestä. – Olet sinä korvaamaton,
mies sanoi ja taputti koiraa. Silti koira lähti.
Koko leiri oli surunmurtama. Koira, se oli kadonnut. Isäntä epäili, että liekö se suuri harmaa susi äkäistyksissään päässyt yllättämään koiran. Samaan aikaan sen samaisen vaivaiskoivun alla koira etsi sopivaa asentoa. Sen sydän huusi tuskasta, se ei olisi halunnut jättää isäntäänsä. Nyt se oli ollut pakon edessä. Koiran aika on lyhyt, isännän mielestä liian lyhyt. Kun tunnet aikasi olevan lopuillaan, lähde pois. Niin shamaani oli koiralle kertonut ja koira oli lähtenyt. Kunhan nyt vain shamaani pitäisi lupauksensa. Koira asettui kiepille, sulki silmänsä ja huokaisi.
Samaan aikaan shamaani hätkähti, sen rumpu oli kumahtanut. Koira, shamaani ajatteli heti. Muisti vielä sen mustan eikä unohtaisi lupaustaan. Pohjoistuuli puhalsi ihmeen lämpöisesti. Shamaani laittoi tuulen pulloon, ripotteli sinne nokea ja kosteaa multaa, tupsun mustaa karvaa, teki taikojaan. Samaan aikaan mies vaelsi tokan kanssa tunturilla, surren koiraansa. Tokka löysi syötävää, pysähtyi. Mieskin asettautui hetkeksi, siemaisi vettä nahkaisesta leilistään. Puraisi haluttomana kuivalihaansa, sitä jonka ennen koiran kanssa jakoi. Tokka jatkoi matkaa, mies perässä. Ne ohittivat yksinäisen vaivaiskoivun joka oli tuulesta taipunut.
Pieni,
musta merkkivärinen susi, koira, oli noussut vaivaiskoivun alta ja
liittynyt miehen seuraan. Siinä se perässä juovatti, mies hymyili.